ASIA, JOTA EI TAHDO USKOA

Viime viikot ovat olleet aika hullun myllyä. Kävin ekaa kertaa hautaustoimistoliikkeessä. Edessä oli rivi arkkuja, joista piti valita paras leposija ukille, ja vaate mikä puetaan hänen päälleen. Sitten piti miettiä uutta hautajaismekkoa. Mekko, joka muistuttaa aina niistä hautajaisista. Sen jälkeen se mekko jää kaapin perälle, eikä sitä mietitä enää. Siihen törmää vain kaappeja siivotessa. 

Mä en osaa sisäistää tätä asiaa. Kuolema, ei sitä halua uskoa, ei se ole totta. Päässäni yritän vain kumota kaiken, mutta kun katson äidiltä saapuneen tekstiviestin uudelleen ja uudelleen, siinä se on. Kaikki on totta, eikä tää ole unta. Äiti yrittää olla rohkea, ja näyttää vahvalta, mutta sisältä se on aivan rikki. Pikkusisko 7-vuotias ei edes tiedä, eikä ymmärtäisikään, vaikka tietäisi. Vaikka minäkin olen 19-vuotias, en tahdo sitä ymmärtää, vaikka totuuden tiedänkin. Pienenä sitä ei ymmärrä tuollaisia asioita, sanotaan vain, että ukki vilkuttaa tuolta pilven reunalta nyt. Kerrotaan nätisti, miksi ei mennä enää ukkia moikkaamaan. Meille vanhemmille tieto kerrotaan suoraan. Ei kierrellä tai kaarrella, kerrotaan miten asia on. Kuulin ensin, että ukki lähti rauhassa, ja kivuttomasti, olin siitä kiitollinen, mutta seuraavana päivänä tuli tietoa, että ei niin käynytkään. Se pahensi asiaa. Tällä kertaa olisin halunnut olla pieni, ja kuulla nätimmän totuuden. En olisi halunnut kuulla, että lähtö oli kivulias ja tuskainen. 

Ukki ei joudu kärsimään kamalista kivuistaan enää. Hän sai rauhan, ja pääsi tapaamaan vanhempiaan, kun viimeksi on nähnyt heidät vauvana. Siitä olen iloinen.