Yhdeksän kuvaa 9-vuotiaasta pikkusiskostani. Kuvaushetki oli melko käsittämätön välillä. En oikein tiedä mitä hauskaa on lauseissa "leuka vähän alemmas" ja "älä liiku". Annikan mielestä nämä sanat olivat aivan järjettömän hauskoja, eikä naurusta tullut loppua. Kyllä oli kärsivällisyys koetuksella välillä, kun nauru vain jatkui ja jatkui. Onneksi jossain vaiheessa se laantui ja saatiin napattua muutama kuva. Kuitenkin sen parin kuvan jälkeen riemu repesi ja taas naurettiin kuin viimeistä päivää. Sain kuitenkin mielestäni kivoja kuvia ja taas olen yksiä kuvauksia rikkaampana.
En ole ikinät kuvitellut kuinka kivaa onkaan kuvata hyvällä valolla ja kotona kaiken lisäksi. Se on jotenkin niin palkitsevaa ja vihdoin alkaa tuntumaan siltä, että olen löytänyt oman juttuni. Minua ei ole suotu hyvällä lauluäänellä tai piirtämistaidoilla ja aina olen harmitellut, kun en ole hyvä missään tietyssä. Joka päivä haluan kehittyä enemmän ja enemmän valokuvauksessa ja se tuntuu omalta jutulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti